Menetyksen kokenut ihminen jää usein yksin tai kokee yksinäisyyttä. Meille ei ole aina helppoa tai luontevaa kohdata surevaa ja toisaalta voimme ajatella hänen tarvitsevan tilaa. Siitä syystä viestillä tapahtuva osanotto, kukkalähetys tai addressin toimittaminen voivat jäädä ainoiksi eleiksi, toki nekin ovat aina hyvin lämmittäviä ja merkittäviä viestejä siitä, että suru on koskettanut myös muita.
Surevan maailma on kuitenkin nyt pysähtynyt. Perustarpeista olisi silti huolehdittava: ruokaa, lepoa ja arjenkin täytyisi pyöriä. Läsnä oleminen antaa jo paljon, mutta esimerkiksi jonkun askareen hoitaminen voisi edistää sekä surevan arkea että helpottaa oloa.
Tekisinkö sinulle ruokaa? Hoitaisinko lumityöt? Tai lämmitettäisiinkö yhdessä vaikkapa sauna? Tekemisen kautta läsnäoloon voi hakea luontevuutta samalla, kun arjen asioita tulee hoidettua. Ei ole silti väärin myöskään vain pysähtyä, olla vierellä. Aina sanoillekaan ei ole tarvetta. Kosketus olkapäähän tai katse silmiin kertoo, että olen tässä.
Meillä jokaisella on oma tapamme surra ja sitä kannattaa kunnioittaa. Suurin osa surevista kuitenkin arvostaa kuuntelevaa korvaa ja aitoa, lämmintä läsnäoloa.
Kaikella on kääntöpuolensa ja surun keskelläkin kauneus piilee yleensä jälkeen jääneiden yhteydessä. Ole siis rohkeasti tarjolla surevan elämässä, teille luontevalla tavalla.